Virheilläkin on tarkoitus, huomaat sen kun olet perillä.

Onko vastenmielisten tai ahdistavien asioiden tekeminen pakollinen paha vai voiko niitä muuttaa ei niin vastenmieliseksi? Enkä tarkoita nyt mitään pikkujuttuja (tai no miksei toisaalta niitäkin) vaan niitä oikeasti isoja ja kamalia ahdistuksia. Niitä jotka lamauttaa ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa ihan vaikka fyysisiä oireita. Uskon että voi, mutta ei hetkessä. Olen miettinyt niitä tilanteita, että mikä niissä ahdistaa, voiko sitä jotenkin muuttaa ym. Mutta se ei auta. Yritän miettiä että mikä on pahinta mitä voisi tapahtua. Se on hyvä miete, suhteuttaa asiat. Mutta se auttaa vaan hetkeksi, eikä tee tilanteista yhtään sen mukavampia. Ehkä ihan vähemmän epämukavia. Kaikilla on varmasti oma joku superahdistava tilanne tai asia, mulla on yksi sellainen edessä huomenna. Se ahdistus on vain mun pään sisällä, itse tilanne on ihan arkipäiväinen. Mutta tietenkin epämukava.

En normaalisti muutenkaan ole jännittäjä, mutta välillä stressaan liikaa. Siitä olen yrittänyt päästä eroon ja onnistunutkin ihan hyvin. Harvoin muutos tapahtuu hetkessä. Tai pakenemalla.

Mulle tuli tänään jotenkin surullinen olo, kun juttelin veljeni kanssa. Hän sanoi, että ei ehkä koskaan halua lapsia. Eikä kovin moni mun kaverikaan halua. Jotenkin haluaisin ison perheen ympärille. Minulle ystävät lähellä on aina olleet tavallaan osa perhettä. Jostain syystä talvella tajusin, että haluaisin oman lapsen, mutta se ei ihan tässä hetkessä ole millään tavalla mahdollista. Tai järkevää. Niilläkin harvoilla jotka ehkä lapsen hankkivat, on joku ensisijainen kummivaihtoehto, joku muu kun minä. ANGST! Veljeni lohdutti minua, että mihin niitä lapsia tarvii, aina voi viettää aikaa läheisten kanssa. Tai että säästetään maailmaa ylikansoitukselta. Lopulta pääsimme siihen tulokseen, että hän ei kokonaan tyrmää lapsen hankintaa ja jos hänestä joskus tulee isä, minusta tulisi kummi! JES! Tätä odotellessa. Ehkä se on joku ikäjuttu, kun miettii välillä lapsia ja niiden hankkimista. Vaikka ne ei koskaan ole ollut mulle itselle mikään ehto, enkä ole haaveillut tai kuvitellut itseäni äitinä, vaikka uskonkin että olisin hyvä äiti. Ehkä ne hormonit on nyt lähtenyt hyrräämään ja biologinen kello tikittämään! Lisäksi mulle on tullut finnejä, joista en ikinä ole joutunut kärsimään. Ei ihan aikuisiän akne, mutta kohta lähestulkoon. KAMALAA!  Ehkä mun elimistön hormonit tosiaan on jotenkin liikkeellä. TASOITTUKAA!

Jos jollain on vinkkejä ahdistavien tilanteiden kohtaamiseen, niin kertokaa ihmeessä :) Huomista odotellen. Ja oikeastaan nyt tätä kirjoittaessa vähän helpotti, kun ei se oikeasti ole mikään iso juttu. Itselle vaan vastenmielinen tilanne / kohtaaminen.