Tehdäänkö ihmeitä?

Kirjoitan myöhemmin joulusta ja siitä kuinka hyvin se kokonaisuudessaan meni. Tarkoitukseni oli nyt kirjoittaa mietteitä menneestä ja tulevasta vuodesta, mutta tavoistani poiketen päätin antaa oman panokseni kirjoittamalla ajankohtaisesta aiheesta, josta kaikki kirjoittaa. Tulevista vaaleista. Tarkoitukseni ei ole tyrkyttää, vaan kantaa korteni kekoon oman suosikkini puolesta, kannustaa niitä ketkä eivät vielä tiedä ketä äänestää tutustumaan ehdokkaisiin. 

Päätin syksyllä, että en ota kantaa presidentinvaaleihin esim. Facebookissa. Kunnes perehdyin Pekka Haavistoon. Marraskuun lopussa liityin Pekka Haavisto presidentiksi 2012 ryhmään, jäseniä oli tuolloin muistaakseni noin 6000. Luku oli mielestäni melko iso muihin ehdokkaisiin verrattuna. Sivulla alettiin suitsuttaa että kohta rikotaan 10 000 raja. Suhtauduin skeptisesti asiaan, aktivoituisivatko kannattajat oikeasti niin paljon. Tällä hetkellä ryhmään kuuluu yli 20 000 ihmistä. Uskomatonta. 

Jossain vaiheessa luettuani Anssi Kelan avoimen kirjeen Haaviston kannattajille päätin jakaa kirjoituksen FB-seinälläni. Kuulutani monilta kommentteja "olin ajatellut äänestää Niinistöä, mutta en tiedä" tai "en ajatellut äänestää, koska kaikki tuntuu olevan niin samanlaisia" ajattelin, että jos on mahdollista että linkki Facebookissa saa edes yhden ihmisen kiinnostumaan Haavistosta sen verran, että perehtyy mieheen, niin miksi ei. Miksipä ei kannattaisi avoimesti asiaa jonka puolesta uskoo, etenkin kun nykyään (sosiaalisen) median avulla on mieletön mahdollisuus vaikuttaa.

Keskustelin vaaleista perussuomalaisia kannattavan ystäväni kanssa - hän aikoo äänestää Haavistoa. En usko että hän olisi ollut tuota mieltä vielä viime keväänä. Tämä todistaa minulle, että Haavisto on persoonana onnistunut rikkomaan monenkin ennakkokäsitykset puolueestaan tai itsestään. Paljon spekuloidaan myös sitä että onko kenestäkään Niinistölle vastustajaksi. Keskustelu toisen ystäväni kanssa taannoin sivuutti aihetta, kerroin että en usko että Lipposella, Väyrysellä tai Soinilla olisi mitään mahdollisuuksia voittaa Niinistöä toisella kierroksella. Kuten ei naisilla tai nuorimmaisella Paavollakaan. Sanoin, että mielestäni ainut joka voi oikeasti haastaa Niinistön toisella kierroksella on Haavisto, koska Haavistolla on selkeästi vähiten vastustajia, hän on melko neutraali. Ystäväni totesi, että ei todellakaan ole, että heidän työpaikallaan monikaan ei haluaisi tätä presidentiksi homouden takia. Ja perään vielä työympäristön mietteen, että pitääkö sen puolison vielä olla sellainen kun on.

Haluaisin että tulevissa vaaliessa tulee toinen kierros. En vastusta Niinistöä, mutta kannatan Haavistoa. Niinistön ennakkosuosikin asema on ainakin galluppien mukaan laskussa, yhä useampi ei tiedä ketä äänestää.  Koska asiasta on jo kirjoitettu, tämä riittäkööt ja tyydyn lisäämään linkit jo tehtyihin teksteihin.

"Mutta onko kenelläkään vastaehdokkaalla edes pientä mahdollisuutta voittaa Niinistöä? 

Tuskin ainakaan Väyrysellä tai Soinilla. Molemmilla miehillä on valtavasti vastustusta ja moni äänestäisi presidentiksi mieluummin vaikka itseään Uuno Turhapuroa. Lipposen profiili on hyvin samanlainen kuin Niinistön, joten häntä ei pidetä todellisena vaihtoehtona. Pekka Haavisto saattaa yllättäen valikoitua Niinistön kannalta pahimmaksi kilpakumppaniksi kakkoskierrokselle. Hän poikkeaa riittävästi Niinistöstä eikä hänellä ole laajaa vastustusta - joitakin homoja kavahtavia äänestäjiä lukuunottomatta."

Kohta on ilmeisesti alkamassa jälleen presidenttitentti. Tiesin jo ennen kahta ensimmäistä ketä tulen äänestämään, mutta katsoin ne mielenkiinnosta. En tiedä tulenko katsomaan enempää, jotenkin kyllästyttää että suurinosa ehdokkaista havittelee äänestäjien suosiota ulkoaopetelluilla vitseillä ja hauskuuttamalla katsojia sillä kuka vittuilee parhaiten kenellekin. Oikeasti. Ymmärrän että se on jollain tasolla viihdyttävää katsottavaa, mutta jotenkin ottaa päähän että aikuiset ihmiset alentuvat äänenkalastelussa tuolle tasolle. Valitsemassa ei kai olla Suomen johtavaa koomikkoa tai vittuilevaa näsäviisastelijaa.

Nämä ovat minulle arvovaalit, joissa äänestän nimenomaan ihmistä. Jos tänä päivänä vielä joutuu työpaikkanaureskelun kohteeksi seksuaalisen suuntautumisen ja kumppanin syntyperän takia, on oikeasti syytä miettiä yhtyykö nauruun, vaikeneeko, vai puolustaako sitä suvaitsevaista Suomea jossa ainakin minä haluaisin elää. Enkä viittaa tällä nyt ystäväni työympäristöön tai politiikan tekemiseen, vaan ihan yleisiin asenteisiin. Niihin joista kirjoitetaan hyssytellen ja joiden olemassaolon välillä jopa unohtaa. Haluaisin uskoa, että kenenkään seksuaalisella suuntauksella ei olisi mitään tekemistä äänestyspäätöksen kanssa. Tiedän, että niin ei vielä ole, mutta uskallan väittää, että suurinta osaa se ei oikeasti enää kiinnosta tippaakaan. Onneksi valtaosa ihmisistä tuntuu tarkastelevan ehdokkaita muilla perusteilla kuin kumppanin sukupuolen, hiustenvärin tai vaikkapa vasenkätisyyden perusteella. Luin juuri uutisen, että Haavisto on Lapin presidenttikyselyn yllätysvoittaja. Toisena tulee Väyrynen. Marraskuussa suosituin ehdokas oli Soini. Kaikki tietää että presidentillä ei ole päätösvaltaa, mutta hän on tavallaan Suomen kansan peili.
Tässä vielä; 16 syytä äänestää Pekka Haavistoa.


EDIT:
En siis ajattele, että kaikkien jotka ei Haavistoa kannata, syynä olisi että vastustaa homoja. Osa kuitenkin vastustaa tästä syystä ja koska se on ns. perseestä - sekä tässä tapauksessa että ihan arkielämässä - halusin tuoda tämänkin asian esiin. Jokaisella on omat prioriteettinsä, eikä jonkun muun kannattaminen luonnollisesti tarkoita toisen vastustamista. Jokainen löytäköön sen ehdokkaan joka eniten edustaa itseään. Haluan vain kannustaa niitä jotka eivät vielä sitä ole löytäneet, tai jotka aikovat jättää äänestämättä, perehtymään Haavistoon ja muihin ehdokkaisiin.

Haluan vain rakastaa, mutten jaksa nostaa mun luomia.

Pohdin tuossa yhtenä päivänä, miksi asioita herkemmin vastustetaan kuin kannatetaan. Tai ainakin vastustaminen ilmaistaan useammin. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ihmiset aktivoituu silloin kun ollaan jotain vastaan, liittyy erinnäisiin ryhmiin ja sitä rataa. Hauska sattuma, sillä myöhemmin samana päivänä luin kirjoituksen siitä, millaisen ilmiön Pekka Haavisto on saanut aikaan sosiaalisessa mediassa. Hänen FB -ryhmänsä on jonkun tutkimuksen mukaan aktiivisin kaikista ehdokkaista, samoin kannattajat. Juttu käsitteli sitä, että kerrankin ihmiset ovat vastustamisen sijaan aktivoituneet jonkun asian kannattamisen vuoksi. Jutussa myös pohdittiin herättääkö asioiden vastustaminen enemmän tunteita kuin jonkun kannattaminen? 

Olisi jotenkin hienoa, jos voisi enemmän ajatella sitä kautta minkä puolesta seisoo, mitä kannattaa, kuin sitä mitä vastustaa.


Tämä kappale on saanut minut hyvälle tuulelle viime päivinä, olen käynnistänyt aamut kuuntelemalla tämän muutamaan otteeseen.

The Drums - Let's go surfing
http://www.youtube.com/watch?v=XdyJUrEJD9U

Kun suljen silmät kuulen huudon: juokse, yli veden kadonneen saaren luokse

Ja minä alan juosta, mut veri, se pakenee päästä,  

kuu taivaalla loistaa, ja heijastuu jäästä 

mulla on pahoja aavistuksia, mielessä tämän tästä

Facebook kaverillani luki eilen statuksessa, että hänen onnellisuutensa on suoraan verrannollinen hänen statustensa tykkääjiin. Tämä huvitti minua. Kunnes tulin tänne blogiin ja huomasin, että tänne on ilmestynyt uusi lukija. Kyllä minulle vaan tuli siitä hyvä mieli. Virtuaalista onnellisuutta.

"Ehkä parempi että katellaan sit kun oot paremmassa kunnossa", ystäväni sanoi minulle pari kuukautta sitten. Emmin hetken ennen kuin kirjoitin sanan ystävä. Ensinnäkään en ole NIIN huonossa kunnossa tai mitään, että ei syytä huoleen. Sanoin vain että jauhettuamme useita päiviä hänen angsteistaan, kuunneltuani päivätolkulla hänen riitelemistä miehensä kanssa, totesin että olisi ollut kiva tehdä jotain KIVAA kun hän oli luonani vierailulla. Ehkä olen ollut sen verran harmaassa sumussa, että tajusin jotenkin muutama viikko sitten vasta kuinka ärsyttävä tuo kommentti oikeastaan onkaan. Me selvitetään välit tahoillamme, ei siitä enempää, uskon kuitenkin ystävyyteen ja siihen että puhumalla asiat selkenee. Ehkä hän ei tarkoittanut asiaa niin karusti. Mutta onhan tuo totta, että olen varmasti huonompaa seuraa nyt. Huomioin vähemmän ihmisiä. Kovin iloinen olenkin niistä lukuisista, jotka ymmärtävät ja vain ovat olemassa. Mieleni olisi varmasti paljon harmaampi, mikäli en omaisi niin laajaa ystäväpiiriä.

Tämän kummemmin asiaa analysoimatta kirjoitan muutaman asian, josta tänään on oikeasti tullut hyvä fiilis. Ehkä se jatkuu, kun kirjoitan ne ja voin lukea niistä myöhemmin täältä.

Ostin sellaisen Antti Asplundin risti -korun. Onhan ne vähän kliseitä, kyllä. Mutta tykkään silti niistä. Eritoten hyvä mieli tuli siitä, että rohkenin tinkiä hintaa (kyseessä oli joulumarkkinat). Normaalisti he myyvät niitä kuulemma 35 eurolla, mutta olivat valmiita tiputtamaan hintaa 25 euroon. Suoritin nopean googlauksen (kiitos nykyaika) ja pikaisella tsekkauksella totesin että moni on niistä maksanut kolmen kybän hujakoilla, mutta alimmillaan reilu pari kymppiä. Kokeilin onneani ja sanoin että löysin netistä 15eurolla vastaavan ja sanoin maksavani korusta sen verran. Myyjä ei suostunut. Palasin paikalle myöhemmin ja kysyin oliko heillä tosiaan jäljellä vain yksi valkoinen (halusin nimenomaan valkoisen). Kyllä. Eikö viimeinen lähtisi sillä 15 eurolla, tiedustelin. Ja lähtihän se. Lähtökohtaisesti en pidä tinkimisestä, mutta halusin korun ja minulla oli käteistä vain se 15 euroa. Rohkeudesta voi aina iloita! Ja hienosta korusta :)

Kuuntelin tänään pitkästä aikaa radiota ja kuulin Pariisin Kevään uuden biisin! En edes tiennyt että kyseiseltä orkesterilta oli tullut uutta tuotantoa! Tämä ilahduttaa kovasti.

Lisäksi sain illalla ilouutisia; hyvä ystäväni oli synnyttänyt (48 tuntia) ja lapsi on vihdoin onnellisesti maailmassa. En muista koska olisin viimeksi jännittänyt niin paljon. En edes aavistanut jännittäväni niin paljon asiaa. 

Olihan viikonlopussa jotain kökköäkin, mutta enää en oikeastaan edes muista sitä. Hyvä viikonloppu!

http://www.youtube.com/watch?v=0xqIoCOVV9s

I'll be home for christmas

Sain tänään ensimmäisen joululahjani. Tekisi niin kamalasti mieli avata se jo. Yleensä avaankin lahjat heti, mutta tänä vuonna päätin tehdä poikkeuksen ja avata ne vasta aattona. Paketti on laukussa ja on sellainen positiivinen lapsenomainen jänskätys, että mitä siellä mahtaa olla. Vaikka lahjojen antaminen on lähtökohtaisesti kivempaa.

Meidän isä ostaa joka vuosi meille kaikille lapsille Veikkauksen joulukalenterit, se on yksi niistä harvoista perinteistä elämässä. Aluksi raaputin niitä kiltisti järjestyksessä, useampana jouluna olin varma että NYT se päävoitto tulee yhden joulupukin puuttuessa. Niin ei kuitenkaan koskaan ole käynyt. Vielä. Käytettyäni voittorahat pelkästään mielessäni useampana vuotena, ryhdyin suojelemaan itseäni pettymykseltä - raaputtamalla kaikki päivät kerralla. Enkä silti voittanut. Tänä vuonna olen raaputtanut maltillisesti. (Okei, säästelin aluksi ja raaputin seitsemän luukkua kerralla josta jatkoin 13 luukkuun saakka ja olisin varmasti jatkanut vielä lisääkin ellei puhelinsoitto olisi keskeyttänyt). Nyt on hyvä fiilis, että voin (toivottavasti) raaputtaa viimeisen luukun vasta aattona.

En ole mikään jouluihminen. En pidä sen tuomasta "pakko ostaa" meiningistä, monien ihmisten stressistä, uskonnollisuudesta tms. Mutta jotain se joulu kuitenkin merkitsee. Minulle se on ehkä vuoden ainut päivä, jolloin voi rauhoittua perheen kesken, viettää aikaa yhdessä ilman että jollain on jotain menoa. Ei puhuta joulusta kuitenkaan enempää. Toistaiseksi.


Myös presidenttiehdokas Pekka Haavisto osoitti Facebook päivityksessään mukavaa positiivista ajattelua (myönnetäkööt että itselläni on ollut hivenen haasteita saman suhteen tällä viikolla). Vaikka häntä ja hänen puolisoaan riepoteltiin eilen seiskan lööpeissä, esiintyi Pekka samana päivänä Ylen pressatentissä varsin tyynenä. Ja niin hyvin, että on saanut parhaimmat pisteet kaikilta keskusteluun osallistuneita arvostelleilta toimittajilta. Statuksessaan mies kirjoitti;

"Pekka Haavisto presidentiksi 2012Puolison vuoro olla lööpeissä. Vakavia kotikeskusteluja eilen. Eilisen hyvät uutiset? Pressapuolisoiden leivontakisan voitto."

Vaikka lööppi varmasti aiheuttaa (etenkin jo valmiiksi Haavistoa inhoavien keskuudessa) negatiivista kommentointia ja mahdollisesti hallaa miehen imagolle, on jotain hyvääkin. Leivontakisan voitto :) Ja paljon kannustavia kommentteja.

Täytyy itsekin skarpata tämän positiivisuuden kanssa. Pysyä hereillä. Tosin huomasin äsken reagoivani varsin kurjaan juttuun positiivisella ajattelulla, ilman tarkoituksen mukaista yritystä. Kaverini itki, koska oli hukannut juuri hukannut junalippunsa, hänen piti matkustaa pitkä matka yöjunalla joulun viettoon. Sen sijaan että olisin sanonut että voi voi voi kun kamalaa ja tuntenut pahaa mieltä (mikä on se ns. normaali reaktioni), kuulin itseni toteavan että onneksi se oli lippu, eikä lompakko tai puhelin ja onneksi junia kulkee huomennakin. Ei ehkä mikään positiivisuuden huipentuma, mutta kuitenkin olen ylpeä että en ryhtynyt voivottelemaan asiaa. 

Olen nähnyt painajaisia parina yönä, en yleensä koskaan näe niitä. Jos ajattelen jotain kovin kivaa, vaikka sitä lahjaa, niin ehkä tulevan yön unet ovat miellyttävämpiä.

Melancholia

Ja auringon takaa paljastui planeetta, joka lähestyy maata. Planeetan nimi on Melancholia.

Siitä saakka kun Melancholia tuli ensi-iltaan, olen halunnut mennä katsomaan sen. Onhan kyseessä yhden ohjaaja suosikkini uusin teos. Tiesin elokuvan käsittelevän masennusta. Valtaosa Trierin tuotannosta on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Koko syksyn jotenkin välttelin Melancholiaa.

Huomasin, että tällä viikolla menee viimeiset näytökset. Luulin että viimeinen näytös oli ollut ajat sitten ja olin valmistautunut katsomaan elokuvan dvd:ltä. Nyt koin olevani valmis näkemään sen, leffassa.

Elokuva ei mene suosikkeihini Trierin tuotannosta, mutta pidin silti siitä. Oli asioita joista en pitänyt (lähinnä loppupuolella), mutta oli siinä myös paljon hyvää.

Huomasin kyyneleiden valuvan silmistäni kun Justine (Kirsten Dunst) kuvasi väsyneenä olotilaansa harmaaksi lankakeräksi joka vain on sotkeutunut jalkoihin ja tekee liikkumisesta niin kovin hankalaa. 

Tekisi mieli ottaa sakset ja leikata oma lankakerä pieniksi paloiksi.

Elokuvateatterissa on aina kivaa, koen kokemuksen positiiviseksi. Siellä salisa jotenkin sielu lepää. Tulee hyvä mieli. Lisäksi pitkästä aikaa koin iloa siitä että joku ohjaaja (tässä tapauksessa Trier) on olemassa ja tarjonnut niin paljon minulle elokuviensa kautta.

Lueskelin eilen hysteriasta (ja psyykkisten sairauksien historiasta, kuinka tylsä mä oon?) ja mietin onko tuolla niinkin turhalla (mutta kiinnostavalla) tiedolla koskaan käyttöä. Elokuvan alussa tuli Hysteria nimisen elokuvan trailer, suosittelen katsomaan ja klikkaamaan tästä. Vaikutti hauskalta. Noh, samantien turha tieto sanan hysteria alkuperästä pääsi sisukaluistani ulos;

Hysteria tulee Kreikan sanasta hystera, kohtu. Sanan alkuperä puhtaasti naisen synnytyselimiin liittyvän ongelman nimityksenä riittää varoittamaan siitä, että jo sana itsessään heijastaa ikivanhaa ennakkoluuloa naisia kohtaan, mutta todellisuudessa hysterian tarina on paljon monisyisempi kuin puhdas naisviha. Galenoksen käsityksen mukaan hysteria vaivasi naimattomia ja leskeksi jääneitä naisia, jotka jäivät paitsi sukupuoliyhdynnästä, mutta kyseessä ei ollut hulluus, koska siihen ei välttämättä liittynyt psyykkisiä ongelmia. Antiikin lääkärit tiesivät hyvin, että epileptiset ja hysteeriset kohtaukset saattoivat näyttää samanlaisilta, ja pitivät niiden erottamista toisistaan hyvin tärkeänä. Ne kuitenin sekoitetaam toisiinsa vielä tänäkin päivänä. 1400-luvulla elänyt lääkäri Antonius Guainerius uskoi kohdusta nousevien höyryjen aiheuttavan hysteriaa, ja hänen mukaansa hysterian erotti epilepsiasta se, että hysteerikko saattoi muistaa kaiken mitä kohtauksen aikana oli tapahtunut.

Onko teillä ollut hysteerisiä kohtauksia? :)

Olet jo perillä

Kuukauden tauko. Näin hyvin jatkui tämä aktiivinen blogin päivittäminen. Se on ehkä ymmärrettävää.

Liikuin reilun kuukauden vähintään joka toinen päivä. Voi vitsi oli hyvä olo! Nyt tuli nämä räntäsateet ja loskakelit ja kuuluisat selitykset siitä että ulkoilu ei huvita. Sanotaanko näin, että huvittaisipa hyvinkin, mikäli kengät eivät kastuisi heti kun astuu ovesta ulos.

Aikalailla viimeisen blogipäivityksen jälkeen aloin katsomaan Big Brotheria. Oikeastaan katsoin sitä ainoastaan koska kiinnostuin yhdestä hahmosta; uskovaisesta Sebastianista joka ei juo, polta, eikä harrasta esiaviollista seksiä ja paasaa jumalasta. Itse en usko mihinkään ja ehkä talon asukkaana metrin päästä kuunnellut ajoittain jopa paatokselliset saarnat olisivat alkaneet ärsyttämään. Mutta ohjelmien kautta ei. Syy miksi kirjoitan tästä on tämän tv-hahmon asenne. Voi että ihailen suuresti kuinka positiivinen voi ihminen olla. Oli kiva katsoa, kun toinen innostuu pienimmistäkin asioista niin paljon että suurinpiirtein sekoaa. Hyppii ja huutaa. Siitä tuli hyvä mieli. Tämä oli täysin uusi kokemus, sillä kyseinen formaatti ei ole minua koskaan kiinnostanut (enkä usko kiinnostavan jatkossakaan), mutta tämän henkilön tunnereaktiot ja asenne toi jollain kummallisella tavalla hyvää mieltä itselleni.

Olen lukenut Jon-Kabat Zinin teosta olet jo perillä. Suosittelen suuresti, ihan jokaiselle. Kirjassa käsitellä läsnäolon taitoa, sitä miten kehittyisi olemaan tässä ja nyt. Faktahan on että meillä on jatkuvasti ärsykkeitä ympärillä, ajatukset harhailevat. Netti, kännykkä, tv, suunnitelmat illaksi, huomiseksi, ensi viikoksi, tämän ajan ihana multitasking meininki. Olen huomannut itsessäni ja lukuisissa muissa ihmisissä tämän meiningin. Jos olen kaupassa - ajatukseni ovat muualla. Juttelen ystäväni kanssa - selaan samalla Facebookkia. Olen töissä - mietin viikonloppua. Itse tähän - kutsuttakoon sitä vaikka levottomuudeksi - tympääntyneenä kiinnostuin meditoinnista. Olet jo perillä on kyllä tarjonnut loistavan alun, kiinnostavia ajatuksia ja näkökulmia läsnäolon taitoon liittyen.

Elämä on nyt, ei huomenna, viikon päästä. Menneeseen ei voi vaikuttaa ja se mitä tapahtuu nyt, vaikuttaa siihen mitä tapahtuu seuraavaksi.

Kirja heittää kysymyksiä, on haastanut minut ajattelemaan elämääni. Nyt voi olla elämän paras hetki, jos on, niin mitä se merkitsee sinulle, kirja kysyi. Aluksi mietin että onpa surullista jos nyt olisi elämäni paras hetki; yksin kotono illalla lukemassa jotain kirjaa, joka opettaa olemaan läsnä. Toinen ajatus oli, että miksi ei nyt olisi elämäni parasta aikaa? Molemmat vanhempani elävät, minulla on paljon ystäviä ja heillä on kaikki hyvin. Olen suurinpiirtein terve. Minulla on sänky, vuokra on maksettuna ja kynttiläkin palaa. Eipä hullummin.

Tuo on huono esimerkki kirjasta. Tekijä on jonkun jenkkiläisen yliopistollisen sairaalan stressiklinikan perustaja ja johtaja, kirja ei ole sidoksissa mihinkään uskontoon, eikä neuvo että "elä näin ja näin". Nyt väsyttää liikaa etsiäkseni sieltä jonkun sopevan sitaatin joten tämän, ei niin selkeän, postauksen päätteeksi toivotan vain hyvää yötä!

En tiennyt että osaan tanssia

Olin eilen pitkällä kävelyllä. Tuli niin hyvä olo, että lähdin kävelylle tänäänkin aamulla. - Liikunta on hyvästä ja tekee hyvää myös mielelle tyyliset lätinät ovat mielestäni aina tuntuneet jotenkin tekopyhältä. Mutta tottahan se on, että siinä tulee hyvä olo itsestä. Ihanaa että syksy on jatkunut näin pitkälle ja vieläkin on lämmin! Loskassa on huomattavasti tympeämpää tallustella, jatkuisipa tämä sää ikuisuuden. Kunnes taas on kevät.

Masennus

Kirjoitin blogilistan hakukenttään sanan masennus. Blogeja löytyi PALJON. Luin useita. Alkoi masentaa enemmän. Ymmärrän että niiden kirjoittaminen on terapeuttista. Jos minä kirjoittaisin tästä, siitä kuinka kaikki väsyttää ja useimmiten mikään ei tunnu yhtään miltään - paitsi tosi pahalta, en pääsisi irti siitä olosta. En tiedä pääsenkö tämänkään avulla, mutta ainakin tämä on itselle parempi keino lähestyä asiaa. Ratkaisu. Miksi kirjoittaisin ja miettisin siitä miten kokonaisvaltaisen paska olo tällä hetkellä on. Minuun se ei auttaisi, muiden blogien lukeminenkaan ei tuntunut vertaistuelta lainkaan. Tuli pahempi mieli. Synkempi olo. Kaikilla on keinonsa, toivon että omani toivoo. Positiivisuus on tällaisissa tilanteissa äärimmäisen hankalaa, mutta yritän. Tunteita ei voi pakottaa, se on selvää.

En keksi mitään positiivista siitä, että asioita on helvetisti hoidettavana ja energiaa nolla. En kirjoita siitä.

Muutama isompi asia, mistä olen kokenut positiivisia fiiliksiä on ollut. Hyvä ystäväni kertoi odottavansa lasta. Siitä tuli äärimmäisen hyvä mieli.

Ulkona paistaa aurinko ja on värikästä. Kaunista.

Minulla oli lauantaina melkein kuin deitit, ainakin olo oli sen mukainen. Kaikki meni loppupeleissä ihan vituralleen, mutta olen silti onnellinen siitä fiiliksestä minkä koin pitkästä aikaa. Jännityksen, ihastumisen. Ne oli kovin kivoja tämän - ei minkään - sijaan. Tunteet.

Voiko onnea ostaa?

Projekti alkakoot nyt kunnolla. Eihän tästä mitään tule, jos on positiivinen vain silloin tällöin. Nyt muka ei ole ollut yhtään positiivinen olo, joten en ole mukamas jaksanut kirjoittaa. Olen huijari, kyllä joka toinen päivä ainakin jotain kivaa on. Nyt jatkan jakamalla muutamia positiivisia tapahtumia viime viikolta:

- Löysin kirpputorilta Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären eurolla. Siis eurolla! En tiedä mistä sanonta "raha ei tuo onnea" on peräisin. Luultavasti jonkun rikkaan keksimä. Jos tilillä on paljon (enkä nyt tarkoita välttämättä mitään miljoonia) rahaa ja tapahtuu vaikka terveydelle jotain, niin on se väsynyt sanonta "rahalla ei saa terveyttä". Tai jos joku kiva heppu ei ole kiinnostunut jostain varakkaasta tyypistä, todetaan "rahalla ei saa rakkautta". En ole rikas, jos sitä mitataan nyt ihan sillä konkreettisella pankkitilin saldolla. Mutta kyllä minä olen ainakin ostanut rahalla onnea monesti. Tai tullut onnelliseksi rahan ansiosta. Sanomattakin selvää että kokonaisvaltaiseen onnellisuuteen tarvitaan muutakin, mutta näin arjen keskellä euron kirpparilöytö tekee minut oikeasti onnelliseksi. Ei vain hetkeksi, katson kirjahyllyäni ja vihdoin minulla on siinä yksi suosikkikirjoistani. Eurolla. Raha tuomasta turvallisuudesta tai sen puuttumisen aiheuttamasta stressistä / huolista en ala tarinoimaan.

- Kävelin eräänä kirpeänä iltana kotiin, kuuntelin musiikkia. Tähän väliin kerrottakoot että syksy on lempi vuodenaikani, kauniit värit ja sitä rataa, kyllä te tiedätte. Edessäni oli pitkä katu täynnä kauniita lehtipuita ja maassa varisseita lehtiä. Kahlasin lehtien läpi. Katsoin taakseni; lähes autiota. Potkaisin lehtiä kerran. Toisen kerran. Yhtäkkiä olin täynnä sitä lapsen riemua jota aina niin kovasti hehkutetaan. Nuori nainen innoissaan lehtien potkimisesta - aika vitun klisee, mutta toimiva. Tuli hyvä olo, eikä edes hävettänyt vaikka kaksi autoa ja yksi kävelijä (kadun toisella puolella) tuli vastaan.

- Tapasin pojan kenen kanssa olisi ollut kivaa pussailla. Ei pussailtu, mutta edes tapasin sellaisen. Eikä välttämättä koskaan tulla pussailemaan. Tai no, positiivesesti ajateltuna; mistäs sen koskaan tietää.

- Tapasin monta kivaa ihmistä, joita en ole nähnyt pitkään aikaan.

Harmaatahan on edelleen, mutta ei kuitenkaan jatkuvasti. Tuossahan onkin paljon kivaa viikkoon. Voisin lisätä vielä, että noita asioita kirjoittaessa tuli hyvä mieli itselle; olihan se kuitenkin ihan hyvä viikko.

"Everything great that ever happened in this world happened first in somebody’s imagination."

/Astrid Lindgren

Onni tulee hiljaa aamun huminana, nukkuvissa pensaissa.

Tänään olen ollut niin kovin väsynyt. Eilisillä juhlilla on osuutta asiaan. Olen horroksessa. Iltaviiteen mennessä en ollut syönyt mitään. Ystäväni oli aiemmin ilmoittanut tulevansa käymään. Hän tuli ja toi mukanaan ruokaa. Erittäin maittavan ja epäterveellisen rasvaisen hampurilaisannoksen. Kirjoittamattakin selvää, että maistui. Hyvä ruoka tekee hyvän mielen. Hyvä seura sitäkin paremman.

Asun yksin. Syön monesti yksin. Sisälläni asuu sellainen perheenäiti, joka mielellään kokoaisi lauman ympärilleen ruokapöydän ääreen. Nautin suuresti yhteisistä ruokahetkistä. Arjen keskellä, jolloin ruokailu on yleensä vain pakollinen toimenpide on asia tietenkin erikseen.

Tänään katsoimme neljän tähden illallista ja nauroimme. Nauroimme ja söimme. Niin paljon että vatsaan sattui. Siitä jäi pitkäksi aikaa hyvän olon tunne. Vitsailimme eräästä ohjelmassa esiintyneestä julkkiksesta. Jostain keskustelu siiryi seitsemän päivää lehden "postia julkkikselle" -palstaan. Laitoimme typerän palautteen hepulle jostain vitsailimme. 77 euroa saa paras palaute joka viikko. Tämä motivoi. Nauroimme. Nyt on raukea olo. Ajattelen haastaviakin asioita aina välillä, eikä ahdista niin paljon kun muina päivinä.

Without you, today's emotions would be the scurf of yesterday's.

Minulla on aika paljon ystäviä. Olen monille se, jonka puoleen käännytään kun menee huonosti. On mukavaa olla avuksi. Mukavaa laajassa ystäväpiirissä on myös se, että saa olla jakamassa niitä kivoja juttuja myös. Minulla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Tosin ei kovin monella ystäväpiirissänikään. Ystävät ovat perhe. Ja onhan minulla äiti, isä, sisko ja veli.

Nyt kun kaikki on harmaata ja oma mieli maassa, en oikein jaksa ystävieni ongelmia. Onneksi suurin osa sen ymmärtääkin. Itse en oikein sitä ymmärrä. Tunnen itseni idiootiksi selittäessäni aina uudelleen ja uudelleen että jotenkin en nyt vaan jaksa mitään ja kaikki ahdistaa. Nyt tekisi mieli kirjoittaa siitä yhdestä ihmisestä joka tätä ei tajua, ja päivittäin kärrää päälleni lastin paskaa lapioimatta omaani yhtään mukaansa. Jättää vain omansa siihen minulle ja tekee minusta entistä ahdistuneemman kahdesta syystä. Siksi että tulee paha mieli ystävän asioista ja puolesta. Ja siksi että tunnen itseni vajavaiseksi ja typeräksi kun en millään juuri nyt jaksaisi hänen ongelmiaan. Sen sijaan kirjoitankin siitä, kuinka mukavaa onkaan että ne loput ihmiset jaksavat minua ongelmaisena ja nyt kun minulla on vaikeaa.

Minulla on kohta syntymäpäivä. Ajoittain tunnen itseni vanhaksi. Olen kuitenkin aina sisäistänyt sen kliseisen ajatuksen että ikä on vain numeroita. Kehoni kuitenkin vanhenee ja se on surullista. Enkä tarkoita nyt pinnallisella tavalla vanhenemista, kuten vaikka harmaita hiuksia. Ei, vaan sitä että fyysiset elintoiminnot iän myötä hidastuvat eikä elimistö korjaannu samalla tavalla ja sitä rataa.

Olen käymässä vanhempieni luona. Äitini kertoi heränneensä tänään todella aikaisin leipoakseen minulle lempikakkuni (suklaa-vadelma). Tuli hyvä mieli. Joku jaksaa herätä vuokseni aiemmin ja leipoa kakun. Juuri sen tietyn kakun. Monilla ei ole äitiä. Minulla on. Sellainen joka herää aamulla aikaisin leipoakseen minun lempikakkuani. Olen vilpittömästi siitä kakusta ihan helvetin onnellinen - joka vuosi. Ja tietenkin äidistäni.

Kuka, mitä?

Perustin vähän aikaa sitten blogin. Minun oli tarkoitus kirjoittaa sinne nasevan sarkastisia, vittumaisia tekstejä. Purkaa ärsytystä sinne ärsyttämällä muita. Kirjoitin kaksi tekstiä ja minulle tuli vastenmielinen olo. En käynyt sielä viikkoon. En keksinyt kirjoitettavaa. En halunnut keksiä. Yhtäkkiä minua ärsytti se että pitäisi ärsyttää. Kaikkia ärsyttää aina. Useimmiten kuulee enemmän valitusta kuin hyvää.

Haluaisin opetella kääntämään asioita enemmän hyväksi. Väitän, että sen taidon voi oppia. Välillä kuulee sanottavan että joku on luonnostaan positiivinen ihminen tai että joku on tämmönen perus negatiivisen suomalaisen asenteen omaava heppu. Se on täyttä paskaa. Uskon, että omalla ajatuksen voimalla jos millä voi vaikuttaa ajatuksiin ja asenteihin. Omiin ja muidenkin. Aloitan nyt kuitenkin omistani.

En halua olla teennäisen positiivinen arkisissa tilanteissa. Esittää, näytellä positiivista ihmistä. Haluan kyetä iloitsemaan, nauttimaan ja suhtautumaan asioihin myönteisemmin. Jos joku ajattelee minun olevan joku supernegatiivinen heppu, niin sitä en kuitenkaan ole. Ainakaan omasta mielestäni. Kerron nyt jotain itsestäni.

Olen nainen. 25 ikävuoden ylittänyt, kuitenkin alle kolmekymmentä. Nuori aikuinen. Olen lähtöisin pieneltä paikkakunnalta, viimeiset viisi vuotta olen asunut Tampereella. Elämässä on ollut paljon rankkoja asioita ja paljon kivoja asioita. Aikalailla balanssissa molempia. Kulunut vuosi on ollut erityisen voimia vievä ja raskas. Innokkuuteni katosi yllättäen, olen odotellut sen saapuvan takaisin. Katosi siis seurauksena raskaasta vuodesta, vuosi ei ollut raskas tämän kadottamisen takia. Kyllästyin odotteluun ja päätin lähteä etsimään sitä. Kirjoittamalla tätä. Muuttamalla ajattelutapaani. Alan käyttämään värikyniä. Vaikka sitten pakottamaan itseni innostumaan asioista ja suhtautumaan asioihin positiivisesti vähintään kirjoittamisen ajan! Uskon, että se alkaa tarttumaan.

Äitini mielestä olen inspiroiva, innostava, luova ja sosiaalinen. Näin tänään kun hän kirjoitti siskolleen mailia ja kuvaili minua noilla sanoilla. Sen ansiosta että olimme eilen pienellä retkellä.

Itse koen että tuo on yksi puoli minusta. Ainakin oli. Nykyään olen usein alakuloinen ja harmaa. En haluaisi olla. Jos tätä aikaa ei lasketa, pidän normaalioloissa itseäni ailahtelevaisena, innokkaana ja hauskana. Ehkä myös nokkelana ja vähän hajamielisenä.

Kirjoitin Googleen sanan positiivisuus. Ensimmäisenä linkkinä tulee (yllättäen) positiivareiden sivusto. Kannustavat lauseet ja tekstit on kivoja, mutta sitä en tällä blogilla maalaile. Toisena Google tarjoaa jonkun filosofian tutkijan kirjoituksia. Sieltä nappasin ihan hyvän ajatuksen, jota sovellettakoot tässä blogissa:

Positiivinen ajattelu tarkoittaa kykyä suunnata huomion pääpaino ratkaisuun, ei ongelmaan.

Neljäntenä onkin jonkun Sarin ajatuksia ja mietteitä otsikolla positiivisuus hukassa. Sitten on muutamia linkkejä kannustaviin ja tsemppaaviin lehtiartikkeleihin. "Positiivisuus luo toivoa" -tyyliin.

Tämän blogin aihepiirit tulevat varmasti heittelemään laidasta laitaan. Pääpaino tulee olemaan arkisissa asioissa, tai mistä ikinä sen positiivisen tuulahduksen milloinkin saankaan.

- Positiivisuuden sijaan puhun oikeastaan mieluummin rakentavasta asenteesta. Siinä ei ole kyse mistään syntymälahjasta tai hyvästä tuulesta, vaan ajattelutavasta, jota on jatkuvasti työstettävä ja pidettävä yllä. Jokainen normaali ihminen voi oppia rakentavan, uutta luovan ajattelun. Se vain vaatii töitä. (Jari Sarasvuo).