Peitän korvani, että en kuulisi vastausta

Mä kuolen!!! Mua jännittää niin paljon.

Olin siellä työhaastattelussa tiistaina. Se meni ihan ok, paikka vaikutti kiinnostavalta ja pääsin jatkohaastatteluun. Se oli perjantaina. Jatkohaastattelussa toimenkuva selkiintyi vielä enemmän ja aloin haluamaan sitä työtä niin paljon että ei mitään järkeä. Tiedän että olisin hyvä siinä, mutta tiedän myös että nyt on kyse siitä millaisen linjauksen kyseinen yritys haluaa tehdä. Lisäkseni toiseen vaiheeseen oli suuren hakijajoukon seasta selviytynyt lisäkseni kaksi henkilöä. Tämä on ehkä vielä ärsyttävämpää, koska uskon että kaikilta löytyisi valmiudet hoitaa kyseinen työ. Mutta mä haluan sen!!! Ja petyn niin paljon huomenna jos ja kun en sitä saa. Nyt olen nimittäin koko ajan käynyt sellaista päänsisäistä kamppailua, että en tule sitä saamaan. Se on vain mun tapa, valmistan itseäni pettymykseen, vaikka vielä ei ole aihetta pettyä. VIELÄ.

Samalla olen kuitenkin ollut hyvin innoissani työnkuvasta. Kuvitellut itseäni tekemässä työtä ja tehnyt jo suunnitelmia miten vastuutani käyttäisin työssäni ja millaisia uusia työvaatteita hankkisin. Siksi onkin ärsyttävää, samaan aikaan kun on pystynyt maalaamaan haaveita ja sisimmässä kytee pelko siitä miten pahalta pettymys tuntuukaan. Onneksi päätös tehdään näin nopeasti, minusta tulisi hermoraunio jos olisi yksikin päivä odotettavana lisää. Olen melko varma että tulen valvomaan koko yön. En vaan kykene nukkumaan, levottomuus on niin suuri.

Onko parempi innostua rohkeasti ja sitten pettyä, vai valmistaa itseään pettymykseen jolloin innostus jää osittain kokematta?

Pelko on muutenkin jännä asia. Se on tietty myös kontrolloitavissa tahdonvoimalla, mikäli tekee töitä asian eteen. Tietenkin on tervettä pelätä tietyissä mittakaavoissa, eihän elämä olisi kovin turvallista jos ei mitään pelkäisi. Mutta päänsisällä olevat möröt, ei sellainen "hei en pelkää mitään, juoksen junaradalla" tyylinen holtiton pelottomuus, vaan ne oman mielen maalaat asiat. Jotka useimmiten on turhia rajoitteita. Itselläni niistä suurin on epäonnistumisen pelko. Se näyttäytyy tässäkin tilanteessa varsin hyvin. Normaalisti en olisi edes kertonut kenellekään, että haen jotain työtä, koska mahdollisen epäonnistumisen koittaessa en haluaisi myöntää sitä kenellekään. Nyt olen kuitenkin puhunut tästä monelle, koska minun täytyy oppia siihen, että on ihan ok, että aina ei onnistu. MUTTA SILTI SE ON IHAN HANURISTA. Ainakin tämän työn suhteen. Haluan sen niin paljon. Ja nyt viikonlopun aikana olen uskaltanut sanoa sen ääneen, yrittänyt ainakin olla avoin, vaikkakin tiedostanut mahdollisen pettymyksen. Hankalaa.