Ei onni tule etsien, se saapuu eläen.

Olen miettinyt että informoisin tästä blogista julkisesti ihmisille jotka tuntevat minut. Tai tietylle osalle ihmisiä. Miksi edes kirjoitan tätä piilossa? Toisaalta ajatus siitä, että saan kirjoittaa rauhassa siitä miltä tuntuu, on tuntunut hyvältä. En halua alkaa sensuroimaan itseäni. Toisaalta on myös hankala jakaa sitä, että energiat on olleet vähissä. Ehkä pelkään että moni tuttava ei ymmärtäisi. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää viime vuoden jälkeen. Eikä ne enää ole niin lopussa. Aika tehokkaasti kumosin tässä oman ajatukseni uudella.
Ajatus ajatusten jakamisesta läheisille houkuttelee, mutta se että paljastuisiko sitä kautta liikaa puolitutuille arveluttaa. Toisaalta eivät nämä mitään NIIN henkilökohtaisia juttuja ole. Mutta ehkä haluan pitää sen oven auki? Toisaalta myös avata uuden.
Jään miettimään.

Olen saanut ihan mielettömästi energiaa eräästä työkuviosta, uusi ovi on avautumassa. Energia on tarttunut siinä sivussa muihinkin juttuihin. Välillä huomaan että on hirvittävän vaikeaa keskittyä asioihin, mieleen tunkee liian monta ajatusta ja fiilis on kaukana rauhasta. Innostuessani olen hyvin tehokas, mutta ajan itseni todella stressaantuneeseen modeen. Tätä täytyy palata vielä pohtimaan, että miten välttäisin moiset tilanteet.

Olin taannoin leikkauksessa sairaalassa ja kahden viikon liikuntakielto on vahingossa jäänyt päälle. Ehkä tämä puolitoista kuukautta alkaa riittämään sen saralta. Lupaan hakea lisää energiaa lenkiltä viimeistään ensi viikolla.

Lisäksi unirytmini kääntyivät pääsiäisen aikana taas siihen mihin ne niin helposti sujahtavat. Illalla valvomista ja nukkumista myöhään. Rakastan iltoja ja öitä, mutta niin myös aamuja. Miksi en voi saada molempia?