Kel onni on, se onnen..

Olen pohtinut viime päivinä iloa ja etenkin sen näyttämistä. Tätä asiaa on pohdittu monessa paikassa moneen otteeseen, mutta ehkä sekin kertoo aiheen tärkeydestä. Miksi niin moni ihminen (suomalainen?) pidättelee iloaan? Tiedättekö, onnistumisista ei pidetä liian kovaa meteliä, muuten on kerskuja. Kel onni on, se onnen kätkeköön sanonnan keksijä on varmasti suomalainen ja tavallaan en ymmärrä tuota sanontaa.

Olen puhelias ja innostun helposti asioista. Tiettyä ihmistyyppiä ärsyttää se ja ärsytys on helppo aistia. Välillä käyttäydyn tällaisessa seurassa hillitymmin, koska tuntuu että minua ei hyväksytä sellaisena kun olen. Jos puhuu ja nauraa paljon, on näiden ihmisten mielestä rasittava tyhjäpää bimbo - tai ainakin näin minä olen käsittänyt. Okei, minua ei niin paljoa hetkauta muiden mielipiteet, mutta välillä on helpompi olla hiljaa kun tuntea itsensä ulkopuoliseksi sen takia että ei jaksa jurottaa kuten joidenkin mielestä kuuluisi. Nyt riittää!

Olen monesti tuntenut oloni ulkopuoliseksi kuunnellessani "no en minä ole sellainen" selityksiä siitä miksi asioita ei voi iloita ääneen tai juhlia. Tunnen itseni edelleen ulkopuoliseksi, koska en jaksa jurottaa tai koska puhun paljon. Vaikka se on ainoastaan kohteliasta ja kuuluu mielestäni käytöstapoihin. Minulle on vitsailtu, että nyt kuluneen puolen vuoden aikana, kun energiat on olleet vähissä, olen laskeutunut sille normaalille tasolle. Nyt kun energiat ovat alkaneet palailemaan, olen huomannut tietyissä tilanteissa joutuvani hidastamaan itseäni. Koska huomaan että ihmisiä ärsyttää. Näin ei tietenkään tapahdu läheisten ihmisten seurassa. Minua ei ärsytä jurotus, jokainen reagoikoon kuten reagoi. Mutta minua ärsyttää se, että jurottajat yrittävät estää muiden riemun! 

Miksi asioista ei osata iloita ääneen? Kaikki pitäisi pitää niin hiljaa sisällä, ettei vain kukaan huomaa. Korkeintaan lähipiirin seurassa voi vähän riemuita. 

Kel onni on, se onnen näyttäköön!